riianturkulainen

On taas se aika vuodesta kun askel alkaa pikkuhiljaa keventyä ja musculus zygomaticus major kiskoa suupieliä oikeaan suuntaan. Kolea kevättalvinen tuuli puhaltaa ajoittain edelleen kropan läpi myonien tapaan, mutta sairaalan opastaulujen tutkiskelu sujuu jo vähemmällä kiroilulla. Tai ainakaan kiroilu ei enää niin vahvasti liity kylmyyteen vaan enemmän ehkä latvialaisten opastuksien käsittämättömyyteen ja harhaanjohtavuuteen. Helmi-maaliskuu on kivaa aikaa monellakin tapaa. Uudet, innokkaat fuksit viettävät yhä varhaistuvia iltoja sitsaten ja rasteja kiertäen vanhempien opiskelijoiden säestämänä ja eri kansallisuuksien tapahtumatarjonnassa on vaikea pysyä perässä.  On italialaisten karnevaalijuhlia, saksalaisten panimovierailua ja ysäribileitä, yliopiston urheilutreenejä ja opiskeluiltamia, you name it. Huikeaa. Näihin aikoihin alkaa myös aina uuden vitossemman eli kolmannen vuosikurssin klinikka eli oikean lääketieteen opiskelu hiljalleen käynnistyä. Se tarkoittaa sitä, että kurssi

Olipahan semesteri. Oli 12 välikoetta: patofysiologia (2), patoanatomia (2), fysiologia (2), embryologia (2), mikrobiologia (4!!), oli viikkotestejä, oli käytännön työtä sairaalassa ja siihen liittyviä tenttejä (hematologia, propedeutiikka). Oli loppukokeita, onneksi myös autopasseja. Oli ihania ystäviä ja heidän kanssa itkua, naurua ja kaikkea siltä väliltä. Oli romahduksia, oli sairastelua, huolta tulevasta ja kysymyksiä itsestä. Oli uskoa itseen, lukuisia korvaamattomia oivalluksia, tuhansia työtunteja ja satoja onnistumisen kokemuksia. Oli kauniita tapahtumia useammassakin Euroopan kolkassa. Oli uusia ja vanhoja korvaamattomia ystäviä. Oli muutto. Jälkikäteen ei voi olla kuin hiton iloinen ja ylpeä siitä mitä on tehnyt ja mitä on tekevä. Viimeisen kokeen jälkeen olo oli kuin haamulla ja toisaalta myös hymyä ei saanut loppumaan. Tyhjyyttä kun kaikki olikin yhtäkkiä ohi. Tsemppiä kaikille, kellä se on edessä. Muistakaa, että kyllä se kaikki tuska on sen arvosta. Lääketiede on tullu